Jun 12, 2016

KUN MIKÄÄN EI TUNNU MILTÄÄN


Tänään oli tarkoitus tulla hyvän mielen kuvapostausta ja jos totta puhutaan, niin se postaus löytyykin jo luonnoksista viittä vaille valmiina. Ton lähes valmiina olevan postauksen kuvia käsitellessä mulle tuli kuitenkin semmonen fiilis, että tää ei nyt tunnu oikeelta. Miksi mä olin alkamassa rustailemaan teille sormet syyhyten postausta eräästä mukavasta päivästä ja nostamassa jälleen esille vain sitä puolta mun elämästä, joka ulkopuolisen silmin vaikuttaa melko tapahtumarikkaalta ja täydelliseltä, kun tämän hetkinen totuus on kuitenkin muutakin?

Nää ajatukset johti siihen, että kuvapostaus sai jäädä vielä toistaiseksi luonnosten joukkoon ja nyt on aika kertoa siitä, millaista mun elämä tällä hetkellä on ja miltä musta aikuisten oikeesti tällä hetkellä tuntuu.

Kaikki nää mun tän hetkiset fiilikset juontaa juurensa viime vuoteen ja koulujen loppumisen tienoille. Elämä oli aikamoisessa myllerryksessä ja tuntui jotenkin älyttömän oudolta, että ihmiset, joihin oli lukiovuosien aikana tutustunut, jatkoikin omille teilleen: Osa armeijaan, osa opiskelemaan, osa työelämään, osa minne lie ja sitten oli minä. Minä, joka ei lähtenyt armeijaan, ei saanut opiskelupaikkaa, eikä muuttanut uuteen kaupunkiin. Minä, joka jäi paikoilleen tekemään töitä ja junnaamaan arkeen. Aika kului ja kesän jälkeen musta alkoi tavallaan jo tuntumaan melko oudolta ajatella, että osa mun ystävistä oli rakentamassa uutta elämäänsä uusien haasteiden parissa ja mun elämä ei tuntunut etenevän mihinkään. Vaikka mun elämässä onkin tässä vuoden aikana tapahtunut paljon yhtä sun toista, niin kaikki tapahtuneet ovat olleet melko pieniä sykäyksiä mun arjen seassa ja tällä hetkellä musta tuntuukin, että mä olen lähes samassa pisteessä, kuin vuosi sitten vastavalmistuneena.

Tähän kaikkeen on myös vaikuttanut erittäin suuresti mun työ. Noin viikko sitten tuli kaksi vuotta täyteen nykyisessä työpaikassa ja pakko sanoa, että se on aika paljon. Se on 10% mun koko elämästä. Muistan kun sain 17-vuotiaana tuon työpaikan ja olin ihan älyttömän innoissani siitä. Työt alkoivat ja alkuun mun hymy olikin korvissa ja kaikki tuntui jotenkin niin uudelta ja hienolta. Musta oli ihan älyttömän hienoa olla kyseisissä työtehtävissä! Pari ekaa viikkoa kului ja mun innostus mun työtä kohtaan lopahti täysin. Se kaikki, joka vielä pari viikkoa sitten oli niin siistiä, olikin nyt puuduttavaa ja yksitoikkoista. Niin kuin aina, niin tässäkin tilanteessa aika kuitenkin jatkoi kulkuaan. Meni kuukausi, tuli talvi, tuli kevät ja hups hei, ensimmäinen vuosi olikin takana päin. Sama jatkui ja nyt onkin mennyt sitten jo kaksi vuotta tehden työtä, johon innostus lopahti kahden ensimmäisen työviikon jälkeen. Kiinnostuksen lopahtamisen lisäksi toi työ vaikuttaa myös mun ajatuksiin. Liukuhihnatyön myötä mun ajatus ei tunnu kulkevan työpäivän aikana. Tuntuu ihan siltä, kuin olisi kone, joka vaan istahtaa työpisteelle työvuoron alettua ja lähtee siitä työpäivän loputtua. Siinä vaan ollaan. Läsnä, muttei kuitenkaan läsnä.

Nää kaikki fiilikset on viimeisen vuoden aikana johtaneet siihen, että mulla on tietyllä tapaa tyhjä olo. Ihan kuin junnaisi jossain elämän välivaiheessa. Vapaa-aikanakin tuntuu jäävän töistä se aivot narikkaan -tunne päälle. Ikään kuin tässäkin tapauksessa olisi kone, joka liukuu läpi päivien, viikkojen ja kuukausien suorittaen asioita alusta loppuun ilman sen suurempaa ajatuksenjuoksua ja tunne-elämää. Eilen kysyin itseltä, olenko aidosti onnellinen ja nyt ensimmäistä kertaa elämässäni mä jouduin oikeesti miettimään vastausta tähän kysymykseen. Se tuntui tosi oudolta ja samalla tuli kyllä semmonen fiilis, että tälle asialle on tehtävä jotain. Vähän väliä tulee laskettua päiviä siihen, että saa tiedon koulupaikasta ja siihen, että voi vihdoin ja viimein oikeasti jättää työpaikan taa ja jatkaa elämässä siitä, mihin vuosi sitten jäi. Tämän suhteen aletaan kuitenkin olemaan jo voiton puolella ja parin viikon rutistuksen jälkeen mun onkin aika lähteä kesälomille ja siitä edelleen joko koulun penkille, tai muuten vaan uusiin maisemiin. Myllerryksen välivuosi alkaa siis olemaan viimeistä vaille pulkassa ja tästä ei todellakaan oo suunta kuin ylöspäin! Se, mitä loppukesä ja alkusyksy tuo tullessaan, tulee olemaan jotain uutta ja jännitävää!

Huh huh, tulipahan taas pituutta postaukselle ja pakko myöntää, että tämmönen ajatustulvan jakaminen tuntu aika kivalta. Paljon tuli meikäläisen tän hetkisistä fiiliksistä kertoiltua, mutta yhtälailla paljon jäi vielä sanomatta. Nyt ei kuitenkaan muuta kuin oikein ihanaa viikonvaihdetta teille jokaiselle sinne ruudun toiselle puolen, ootte upeita ja oon kyllä älyttömän kiitollinen siitä, että mulla on tommosia ihmisiä täällä!

3 comments

  1. Tsemppiä Jere! Kun päätät mikä sun seuraava liike on niin fiilikset varmasti helpottuu. Itse lähtisin hakemaan uutta duunia josta saa uusia haasteita ja onnistumisen fiiliksiä, mäkin olin 3v ärrällä ja se alko olee tosi ykstoikkoista. Kun lopetin siellä ja aloitin enemmän omia haaveitani lähellä olevan työharjoittelun niin oon ollu paljon onnellisempi :) Kyllä se siitä, täytyy vaan olla vähän rohkea!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Kata, eiköhän tästä pikku hiljaa lähetä nousemaan taas ihan uusiin ulottuvuuksiin! :)

      Delete
  2. Anonymous6/15/2016

    Ihanaa että kirjotit tästä! Itselläkin tuli viime keväänä pakosta välivuosi, syksyllä menin ihan jossain pohjamudissa, mikään ei innostanut. Tuntui että kaikki muut menee eteenpäin ja on innoissaan uusista maisemista sekä ihmisistä. Siinä samaan aikaan itse junnaa vaan paikoillaan, asuu vielä vanhempien luona. Vanhojen kavereiden kanssakin tuli tietysti jonkun verran vietettyä aikaa, mut silloinkin ne lähinä hehkutti sitä uutta elämäänsä. Mä tuijottelin kahvikuppia ja kerroin kuinka töissä kävi tunnin aikana jopa neljä ostavaa asiakasta, että joo-o, sellaset päivän kohokohdat mulla... Keväällä oli hirveä urakka pääsykokeisiin lukiessa ja itkin monestikin illat, kuinka haluaisin vaan opiskelemaan (mun unelma-ala, mut tosi vaikee päästä sisään..). Noh, ei auta kuin rukoilla ja odottaa tuloksia parin viikon kuluttua :/

    ReplyDelete

© Jere Viinikainen | Photographer
Maira Gall