Sep 10, 2017

VAIENNETTU ELÄMÄNI ENNEN BLOGIMAAILMAA




Nyt ollaan sellaisen asian äärellä, josta ajattelin etten tule somessa ikinä puhumaan. En ole aiemmin kokenut tämän nimittäin kuuluvan tänne. Tää on aihe, jonka oon koittanut vuosien saatossa vain jättää omaan arvoonsa ja unohtaa. Aihe, joka omalta osaltaan on saanut aikaan sen, että olen tällä hetkellä se kuka olen.

Joitakin päiviä sitten starttasi Vain Elämää -sarjan viimeinen kausi ja Sannin Timantit on ikuisia nostatti mulla tunteet pintaan. Ne sanat, se sanoma, kaikki se sai mut muistelemaan aikaa ennen kuin astuin blogimaailmaa. Se biisi palautti mut peruskouluun ja tuntui, kuin moni kohta olisi ollut suoraan mun elämästä. Tän biisin innoittamana mulle tuli fiilis, että nyt on aika avata teille mun elämää peruskoulu ajoilta ja yhdistää mun fiilikset Sannin sanoitukseen.

Peruskoulussa ollessani en oikeastaan ikinä ollut se luokan suosituin tyyppi. En ollut se, kenen kanssa ihmiset halusivat vapaa-ajalla viettää aikaa, tai se jonka mielipiteelle laskettiin luokkalaisten kesken suurin painoarvo. Voisi sanoa, että olin se luokan tyyppi, joka jossain vaiheessa vain tuntui kelluvan nimettömänä henkilönä luokkakuvissa. 

En välttämättä sanoisi, että mua erityisemmin kiusattiin. Toki sitäkin tapahtui, mutta pahimmillaan tää kaikki oli sitä, että mut jätettiin asioista ulkopuolelle. Istuin ruokalassa yksin, istuin luokassa yksin ja noh, vietin vapaa-aikani yksin. Tätä yksinäisyyttä jatkui peruskoulussa joidenkin vuosien ajan ja muistan, kuinka joskus iltaisin itkin itseni uneen ajatellen tätä kaikkea. Mielessä pyöri ajatus ja pelko siitä, etten ikinä tulisi löytämään ystäviä ympärilleni.

"ruokiksella näkkärii ja voita
mulle sanottiin älä edes koita
tulla istumaan meidän kaa
saat syödä ku koira"

Peruskoulussa vietetyt yksinäiset vuodet saivat aikaan sen, että vapaa-ajalla pääsin tekemään asioita, joista nautin. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja, tai kuunnella kenenkään muun mielipiteitä omista päätöksistä. Sai olla aidosti se kuka halusi ja rakentaa pohjaa omille päätöksille ja tiedolle siitä, mistä tykkää ja mistä ei. Tokihan se tuntui siihen aikaan tietyllä tapaa pahalta lähteä käymään yksin Helsingissä, tai pyörähtää kirpparilla. Siihen kuitenkin jotenkin oudolla tavalla tottui ja näin jälkikäteen ajateltuna voin sanoa olevani aika ylpeä siitä, että kuitenkin tein asioita ja opin siihen, ettei kaikessa tarvita aina kaveria vierelle.

"Voitte sylkee naamaan, piirtää pulpettiin mut kun kesä alkaa muutan Helsinkiin anna mulle lyijäri ja paperii en pidä turpaa kii enää"

Nämä yksinäiset vuodet saivat aikaan myös sen, että mulla on jotenkin erityisen kova halu näyttää ihmiselle, että musta on niihin asioihin, joihin ryhdyn. Koen, että tää kaikki on osasyyllinen mun tän hetkiseen työmoraaliin ja mulla on työskentelyn suhteen takaraivossa aina ajatus siitä, että pitää tehdä jotain suurta. Ajatus siitä, että pitää painaa vaikka läpi kiviseinän, jotta pääsee näyttämään sen, että on hyvä jossakin. Ehkä koen, että mun menestyminen on parasta mitä voin tehdä niille, jotka kohteli mua aikoinaan huonosti.

"huikkaan kahvii naamaan, hyppään mustangiin
eikä mul oo aikaa angstifiiliksiin
nyt kun meette baariin tai s-markettiin
kuuntelette Sannii"

Vaikka nämä vuodet olivatkin yksiä elämäni huonoimmista, enkä mielelläni näitä muistele, niin silti ne rakensivat musta sen mitä tänä päivänä olen. Ne rakensivat musta ihmiset, johon oon tyytyväinen. Ne rakensivat musta ihmisen, joka voi tänä päivänä sanoa, että kaikki on hyvin. Ne rakensivat musta ihmisen, joka tuntee tällä hetkellä olevansa oikeassa paikassa, oikeassa seurassa...

"äiti istuu mun sängyn laidalla kyyneleitä marimekon paidalla se sanoo joskus mä oon paremmas paikassa nyt on myrskyy pitää pysyy vaan laivas"




PORTFOLIO ⋅ INSTAGRAM ⋅ FACEBOOK

10 comments

  1. Tosi rohkea postaus, vau! ♥

    ReplyDelete
  2. Hieno kirjoitus, Jere!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos älyttömästi, ihana kuulla!

      Delete
  3. Todella koskettava kirjoitus! Kiitos, kun jaoit sen! En olekaan koskaan kuunnellut noita sanoja tarkemmin, nyt täytyy varmasti laittaa tuo biisi soimaan!

    Kaikkea hyvää <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos itsellesi ihanasta kommentista! Ehdottomasti kannattaa laittaa kuunteluun, todella hieno biisi

      Delete
  4. Rohkea postaus ja hienosti kirjoitettu, samaistuin tähän!!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos älyttömästi Jenny!

      Delete
  5. Aivan sairaan hyvä & rohkea kirjoitus ♡ Samaistun moneen kohtaan. Toi biisi on ihan loistava ja siinä on kans monta kohtaa, jotka tuntuu olevan suoraan mun elämästä. Olet upea!!

    http://www.millat.fi/

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos paljon Milla ihanasta kommentista! Se biisi on kyllä kieltämättä upea, yks tän hetken suosikeista fiiliksensä ja sanomansa myötä

      Delete

© Jere Viinikainen | Photographer
Maira Gall