25.2.2019

ONKO MULLA OIKEUS EPÄONNISTUA?


Itsekuri ja järjetön halu seurata unelmia – kaksi asiaa, joiden ympärille voisin pitkälti sanoa tekemisteni perustuvan. Kuten jo tiedättekin, olen aina ollut kova haaveilemaan ja tekemään töitä haluamieni asioiden eteen. Olen elänyt sillä periaatteella, että kun jotain oikeasti haluaa, niin sen eteen on valmis tekemään niin paljon töitä, että sen tulee saavuttamaan. Monesti tämä on johtanut hienoihin onnistumisiin, mutta entäs sitten tilanteissa, joissa näin ei olekaan?

Viimeisimmässä videossani kerroin, miten olen saanut harjoittelupaikan Raisiosta. Kyseisen paikan saaminen oli yksi kouluuni liittyvistä unelmistani ja koin, että saamalla sen, pääsen taas ison harppauksen verran hommissani eteenpäin. Tein vuoden taitteessa hakemuksen kyseiseen paikkaan ja se johti tammikuun lopulla palaveriin, jossa homma lyötiin lukkoon. Olin todella innoissani tulevasta.

Tiesin, että välimatka Helsingin ja Raision välillä on suuri ja tulee harjoittelun ajan olemaan erittäin raskas, mutta en halunnut antaa tämän vaikuttaa tilanteeseen. Uskottelin vain itselleni, että kyllä tästä tullaan selviämään – onhan sitä aina kaikesta ennenkin selvitty. Viikot vierivät ja aloin pikku hiljaa valmistautumaan henkisesti edessä häämöttävään harjoitteluun: ostin junalippua varastoon, aloin selvittelemään tarkemmin tulevaa työmatkaani ja muutenkin käymään läpi harjoittelun aikana olevia käytännön asioita. Kaiken piti teorian tasolla olla valmiina, mutta silti jokin oli pielessä.

Stressi keväästäni kasvoi kasvamistaan ja aloin pikku hiljaa huomata, millainen vaikutus sillä oli perus arkeeni. Minun alkoi olla vaikea nukahtaa ja aamuisin herätessäni olin jo valmiiksi kärttyinen, sillä ajattelin vain sitä, miten vähäiseksi yöuneni tulevat harjoittelun aikana jäämään. Lisäksi vähensin arkeni tekemisiä sillä perusteella, että kohta kuitenkin tulee olemaan kiire ja haluan nyt vain ja ainoastaan nauttia tästä kaikesta tekemättömyydestä. Harjoittelusta aiheutunut stressi ja ahdistus kasvoi viikkojen ajan kasvamistaan, kunnes se lopulta viime viikolla kohtasi huippunsa.

En enää tuntenut pystyväni haluamaani ja päätin laittaa oman hyvinvointini uskomattoman hienon harjoittelupaikana edelle ja vapisten käsin kirjoittaa sähköpostin, jossa kerroin kieltäytyväni paikasta. Tiesin sisimmässäni tämän olleen oikea päätös, mutta siitä huolimatta mieleni valtasi heikkouden tunne. Ei todellakaan ole mun tapaista tuoda esille jaksamisen puutetta, saati jättäytyä pois sovituista hommista ja sen takia ehkä tuntuukin, että sitä ikään kuin olisi tällä päätöksellä pettänyt itsensä ja tehnyt itsestään muiden silmissä heikon. Näinhän asia ei kuitenkaan järjellä ajateltuna missään nimessä ja itseasiassa harjoittelupaikassakin ymmärrettiin homma todella hyvin ja tsempattiin jaksamisen suhteen.

Tästä harjoittelun peruuttamisesta on nyt kulunut vajaa viikko ja mä koen itseni kuin uudesti syntyneeksi. Stressi ja ahdistus on laantunut ja pettymys oman jaksamisen loppumiseen on kaikonnut. Tuleva kevääni ja harjoitteluni on kaiken tämän myötä nyt yksi suuri kysymysmerkki, mutta ainakin voin olla ylpeä itsestäni ja siitä, että uskalsin myöntää sen, ettei musta tällä kertaa ollutkaan siihen, mihin halusin. Toimikoon tämä tapahtunut esimerkkinä tulevaisuudessa, kun oma ylpeys meinaa ajaa oman hyvinvoinnin yli...


22.2.2019

TULEVAISUUS & TYÖHARJOITTELU - VIDEO



Tämän alkuvuoden aikana elämäni on käynyt läpi aikamoista myllerrystä. Olen päässyt kokemaan hyvien uutisten tuoman ilon ja innostuksen, sekä tulevaisuuden epävarmuuden mukanaan tuoman stressin ja ahdistuksen. Olen onnistunut unelmieni takia tuuppaamaan itseni jälleen kerran tilanteeseen, josta en oikein tiedä, miten tulen selviämään, mutta siitä tällä kertaa lisää yltä löytyvältä videolta...

15.2.2019

WANHAT 2019 - ELLA VIINIKAINEN






Vanhojen tanssit 2019 – 5 vuotta sitten minä ja tällä kertaa maailman rakkain siskoni. 

Super ihanaa loppupäivää kaikille muillekin teille, jotka tänään olette upeina tanssimassa!

14.2.2019

TÄSTÄ TÄMÄ KAIKKI ALKOI




Käynnissä olevat penkkarit ja niiden seuraaminen sosiaalisen median kautta saivat meikäläisen fiilistelemään omaa lukioaikaansa ja samalla sitä, miten tässä on vuosien aikana tullut kasvettua.

Aloitin blogini kirjoittamisen vuonna 2013 – olin puoli vuotta aiemmin aloittanut lukion ja muistan hakeneeni tuolloin jotain uutta sisältöä elämääni. En tiennyt blogimaailmasta mitään, enkä valokuvannut oikeastaan ollenkaan, mutta jostain kummallisesti syystä mulla iski kuitenkin mielenkiinto tätä hommaa kohtaan. Aloin kirjoittamaan päiväkirjamaisesti tekemisiäni nettiin ja siinä ohessa myös miettimään sitä, että näiden sanahelinöiden rinnalle pitäisi saada myös jotain muuta – silloin löysin valokuvauksen.

Puhelimella kuvaaminen vaihtui nopeasti kotoamme löytyvällä pokkarilla kuvaamiseen ja sitä tulikin sitten kanniskeltua mukanaan kaikkialle. Milloin kuvasin itseäni jossain pusikossa, milloin teippasin kameran jalustaan kiinni ja vietin yön huoneessani kuvaten itseäni. Vaikkei mulla tuolloin ollut missään määrin ammattimaista kalustoa tekemisteni taustalla, niin multa löytyi kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät tiedot ja taidot: kiinnostus ja intohimo.

Vuosien harjoittelun ja tekemisen myötä olen päässyt tähän pisteeseen, missä nyt olen – kuvaan muotia, saan yhteydenottoja mahdollisista työkeikoista ja pääsen tekemään tällä hommalla elantoni. Vaikka homma onkin muovautunut erittäin ammattimaiseksi, niin siitä huolimatta haluan pitää osan alkuaikojeni toimintaa osana elämääni ja tehdä edelleen myös niitä hommia, mistä kaikki on saanut alkunsa. 

Yksi näistä asioista on itsensä kuvaaminen kotona. Tästä hommasta on muovautunut tärkeä - tietyllä tapaa jopa meditatiivinen - osa arkeani. Silloin kun stressi ja kiire jylläävät arjessa, tuntuu hyvältä pysähtyä hetkeksi aloilleen ja päästää luovuus valloilleen. Sitä laittaa musiikin soimaan, kaivaa kaapistaan mageet vaatteet ylleen, asettelee kameran ja valot ja viettää parhaimmillaan tunteja kameran edessä seisten. Toisinaan sitä kuvaa vaatteet päällä, toisinaan lähes alasti verhoon kietoutuneena. Ikinä ei tiedä, mikä milloinkin tuntuu hyvältä, tai millaista kuvasarjaa sitä on tuottamassa ja se siinä ehkä onkin parasta – lopputuloksesta ei tarvitse stressata, vaan kaikista tärkein osa koko hommaa on se hetki kun laukaisee etälaukaisimella kameran sulkimen...

7.2.2019

WATING MY MATE TO ARRIVE - LINDA VÄNSKÄ






MODEL: Linda Vänskä
PHOTOGAPHER: Jere Viinikainen
LOCATION: Hilton Hotel
© Jere Viinikainen | Valokuvaaja - Muoti, Lifestyle & Tapahtumat
Maira Gall