Jere Viinikainen

Muoti, Valokuvaus & Lifestyle

Jere Viinikainen is a fashion and event photographer based in Helsinki, Finland | Helsinkiläinen muoti- ja tapahtumakuvaaja, jonka blogi käsittelee valokuvausta, työelämää ja arkea

27.11.2019

KAMPIN KOLMION TUPARIT – UUSI KOTIMME


Meidän tupareita vietettiin viime viikon lauantaina. Kampin kolmio on nyt virallisesti kastettu kodiksi ja vitsit miten hyvältä tuntuu, että tämä parin kuukauden järjestely ja asunnon laittaminen on vihdoinkin siinä vaiheessa, että täällä alkaa näyttämään siltä miltä pitääkin!

Löimme tuparipäivän lukkoon marraskuun alussa sillä ajatuksella, että se toimisi takarajana muuttolaatikoiden purkamiselle ja kodin laittamiselle. Mielestäni hyvä idea saada potkua tekemisiinsä, mutta pakko myöntää että käytännössä aivan älytön: koko viime viikko meni lauantaita stressaten ja hommia hoitaen. Päivät teimme töitä ja illat raivosiivosimme ja -järjestelimme kotiamme. Mitä ullakolle? Mitä roskiin? Mihin tämä? Entä missä ihmeessä on se? -Näitä kysymyksiä huutelimme täällä päivät pitkät toisillemme kirosanojen saattelemana samalla kun yritimme selvitä niistä lukuisista täysistä muuttolaatikoista, joita nurkissamme pyöri.

Viimeiset muuttolaatikot purettiin perjantai-lauantai välisenä yönä 3:00 ja seuraavana aamuna pääsimme herätyskellon soimisen jälkeen siivoamaan paikkoja. Toinen imuroi ja toinen juoksi perässä pyyhkien pölyjä ja järjestellen paikkoja. Välissä vielä ruuan tekoa ja pesulla käyntiä ja 12:59 odottamaan, milloin yhdeltä saapuvat vieraat mahtavat soittaa ovikelloa, haha.


Ovikellon soimisen jälkeen stressi kuitenkin helpotti ja pääsimme nauttimaan puhtaasta kodistamme yhdessä vieraidemme kanssa. Aluksi meille saapui muutamat sukulaiset katsastamaan tilat ja nauttimaan ruuasta kanssamme ja illalla oli aika kestitä ystäviämme. Sukulaisille tarjoilimme ruuaksi vuohenjuustosalaattia ja illan tarjoilusta puolestaan vastasi vegaaniset piirakat ja browniet – tuntui hyvältä kun kaikki oli tarjoiluita myöden mietittyä ja itse tehtyä.

Oli ihana saada koti täyteen meille tärkeitä ihmisiä ja kaiken kaikkiaan täällä kävikin päivän aikana reilu parikymmentä tuttuamme. Ruoka maistui, ihmisillä oli hauskaa ja mikä parasta porukka tuli myös hyvin juttuun toistensa kanssa. Osa viihtyi vain hetken ja osa oli mukananne alusta loppuun saakka. Aivan ihanat tuparit siis takana, vaikka järjestely olikin kuin piikki lihassa. Kiitos vielä kaikille mukana olleille! Ja te, jotka seuraatte tekemisiäni vain somessa niin kotijuttuja löytyy lisää Kampin kolmion Instagram-tililtä...

SHARE:

20.11.2019

HANNA-MARIA SEPPÄLÄ – AMMATTIURHEILIJAN UNELMAT NYT


Hanna-Maria Seppälä on elänyt suurimman osan elämästään unelmaa. Seppälän uimarin ura alkoi viisivuotiaana ja 15-vuotiaana hän siirtyi kisaamaan kansainväliselle tasolle, jossa oli mukana kolmikymppiseksi.

Ura uimarina oli Seppälälle unelmaa, johon hän kasvoi vuosikymmenten aikana tiukasti kiinni. Tätä uraa ohjasivat kova työ ja palava halu päästä tekemään juuri sitä mitä rakastaa ja kuten Seppälä itsekin sanoo, niin se menestyminen ja mitalit tulivat vasta kaiken tämän jälkeen. Intohimoisen työskentelyn taustalta löytyy myös arvot, jotka Hanna-Maria Seppälä oli jakanut neljään eri osioon: urheilu, oma terveys, opinnot ja perhe ja ystävät. Urheilu-uran aikana nämä arvot olivat tässä nimenomaisessa järjestyksessä, mutta kuitenkin niin, ettei kaikkea oltu jätetty vain yhden kortin – tai tässä tapauksessa arvon – varaan. Oli erityisen tärkeää muistaa, että ura voi loppua esimerkiksi loukkaantumisen myötä.

lääkärin työ itsessään on sellainen ammatti, että sun täytyy koko ajan kehittää itseäsi, mikäli haluat pysyä mukana alan kehityksessä




32-vuotiaana Seppälän ura uimarina päättyi, kun hän huomasi ettei oma tekeminen enää vastanut arvoja, jotka olivat vuosien varrella vaihtaneet järjestystä. Asian huomaaminen tuntui helpottavalta ja sen myötä oli aika lähteä suuntaamaan katseet kohti uutta unelmaa: lääkistä.

Lääkärin urasta Hanna-Maria Seppälä on kerennyt haaveilemaan viimeiset 10 vuotta. Ensimmäisen kerran ajatus tästä nousi pintaan lukion jälkeen, mutta urheilu-uran takia tähän ei vielä pitkään aikaan ollut mahdollisuutta lähteä panostamaan. Nyt asiat ovat kuitenkin edenneet ja Seppälä kutsuisi tätä jopa hänen ainoaksi unelmakseen tällä hetkellä. Halu päästä lääkikseen ja siitä edelleen lääkärin ammattiin on kova ja Seppälä uskookin, että hänen loppuelämän unelmat tulevat keskittymään tavalla tai toisella tähän uraan: "lääkärin työ itsessään on sellainen ammatti, että sun täytyy koko ajan kehittää itseäsi, mikäli haluat pysyä mukana alan kehityksessä".

mikä mua harmittais sit kiikkustuolissa jos mä en ois tehnyt sitä


Vaikka tie lääkäriksi onkin Hanna-Maria Seppälän kohdalla erilainen kuin tie uimariksi niin näitä kumpaakin yhdistää ajatus siitä, miten ammatin myötä pääsee elämään unelmaansa. Seppälä painottaa myös, miten on elämässään oppinut järjestämään unelmansa tärkeysjärjestykseen ja fokusoinut tekemisensä vain ja ainoastaan niihin kaikista tärkeimpiin unelmiin: "mikä mua harmittais sit kiikkustuolissa jos mä en ois tehnyt sitä".

Optimistiselle unelmoijalle vain taivas on rajana ja Hanna-Maria Seppälä kiteyttäisikin oman ajatusmallinsa siihen, että täytyy luottaa itseensä ja tavoitella sitä mitä elämältään haluaa – ennen se oli uimarinura, nyt lääkärin arki.



PHOTOGRAPHER: Jere Viinikainen
INTERVIEW: Jere Viinikainen

LOCATION: Flamingo Spa
SHARE:

11.11.2019

KENELLÄ MENEE HUONOITEN & MIKSI SUOMALAISET UHRIUTUVAT?


Olemme kerenneet asua nyt reilu pari kuukautta uudessa kodissamme ja nyt uskallan vihdoin ja viimein sanoa meidän asunnon alkaneen saamaan muotoaan. Suurimmat huonekalut ovat kerenneet asettua paikoilleen ja pari viikkoa takaperin saimme porattua myös verhokiskon olohuoneemme kattoon.

Olkkarimme tilanne alkaa tällä hetkellä näyttämään paremmalta kuin hyvältä ja koska olin tästä näystä erittäin tyytyväinen – ja samalla myös ylpeä –, päätin julkaista yllä näkyvän kuvan Facebookin Moderni & skandinaavinen sisustus -ryhmään ja sivuten mainita kuvatekstissä kyseessä olevan kahden opiskelijan koti.

Vaikka kuvan vastaanotto tässä ryhmässä olikin suurimaksi osaksi enemmän kuin hyvä, niin mahtui mukaan myös liuta kommentteja, joiden pohjalta nyt tätäkin postausta olen kirjoittamassa. Osa kuvan nähneistä päätyi tieten tahtoen takertumaan kauniin kuvan sijaan kuvatekstissäni mainitsemaani opiskelija-sanaan ja siitä se myrsky sitten alkoikin. Kommenttikenttään alkoi ilmestyä kommentteja, joissa ihmeteltiin sisutuksemme laadukkuutta ja avauduttiin siitä, miten omassa elämässään ei ole näyttänyt opiskeluaikoina läheskään näin hyvältä.



Osa kommentoijista kertoi, miten joutuvat huonon rahatilanteen takia tukeutumaan vain ja ainoastaan Ikean ja Jyskin valikoimaan ja osa puolestaan avautui siitä, miten eivät ole pystyneet omina opiskeluaikoina hankkimaan mitään käytettynä sillä ovat olleet tuolloin autottomia. Vaikka kaikilla näistä olikin oma tulokulmansa aiheseen, niin näitä kuitenkin yhdisti yksi ja sama asia: uhriutuminen ja kateus. Oli huolestuttavaa huomata, miten suuria johtopäätöksiä kommentin jättäneet vetivät vain kuvan ja yhden lauseen mittaisen kuvatekstin perusteella. Kukaan ei lähtenyt kyselemään työtilannettani, huonekalujen alkuperää, tai muita aiheeseen liittyviä kysymyksiä – heti vedettiin kateus-kortti esille vain sen takia, että olkkaristamme löytyy matto, jonka hinta uutena on lähemmäs nelinumeroinen summa.

En viitsinyt lähteä korjaamaan näitä kommentteja kertomalla siitä, miten kyseinen mattokin on löytynyt alesta edullisemmin kuin yksikään saman kokoinen matto Ikeasta, tai miten iso osa huonekaluista on kannettu hiki hatussa kotiimme kävellen ja julkisten voimin. Mielestäni tämä ei tuonut asiaan mitään lisäarvoa, sillä homma oli kerennyt mennä jo negatiivisuuden puolelle ja ihmiset tuntuivat kilpailevan kommenteillaan siitä, kenellä oli ollut se kurjin aika opiskelijana.

Tämä on mielestäni samaan aikaan naurettavaa ja erittäin surullista. Kuvani oli selvästi herättänyt näissä kommentoijissa jonkinlaisen positiivisen reaktion, joka piti kuitenkin kommentissa haudata oman kurjuutensa alle. Tuntuu absurdilta ajatella, että yksi kuva olohuoneesta voi herättää jossakin niin suuria tunteita, että kommenteissa haluaa avautua omasta elämästään ja jakaa muille sen, miten on kokenut omassa elämässään jonkin elämänvaiheen kurjana. Aikuisten ihmisten kuitenkin olettaisi tietävän sen, että kaikilla asioilla on aina kääntöpuolensa, eikä asiat – varsinkaan somessa – aina ole sitä miltä näyttävät. Ei meidän kotia ole millään rahalla rakennettu – paremminkin kovalla työllä ja hyvällä tuurilla. Mistä tämä ainainen kateus siis oikein kumpuaa? Eikö suomalainen vain osaa nauttia toisten onnistumista ilman, että tuntee oman olonsa kurjaksi?


PS: Kotimme löytyy nyt myös Instagramista @kampinkolmio



SHARE: